Aamu-uutisportsari

Jääkiekossa ei ole väkivaltaa! Noin jaksaa inttää hämeenlinnalainen valmentaja ja kiekkokolumnisti Petteri Sihvonen. Tuo on tietoista keskustelun paino- ja polttopisteen siirtämistä. Pitäisi puhua siitä, onko mätkiminen lätkässä hyväksyttävää vai ei, eikä onko sitä ylipäätään olemassa. Miksi hukuttaa itsensä ja muut näennäiseen hetteikköön väkivallan määrittelemisestä?

Viikkouutisissa (pe3.2.09) Sihvonen jatkaa tutulla linjallaan: ”Jääkiekossa ei ole väkivaltaa. Perustelu: Väkivallan käsitteen määritelmä täyttyy, jos joku pelaaja kohtaa kaukalossa sellaista toimintaa, johon hän ei ole osannut ennalta varautua.”

Ennalta varautua? Useimmissa matseissa on solkenaan kovia fyysisiä tapahtumia, joihin pelaaja ei ole selvästikään osannut varautua - juuri siinä tilanteessa. Hävettävimpänä esimerkkinä päähän kohdistuvat taklaukset ja polvitaklaukset. Onneksi päätaklauksia on viime vuosina sentään kohtuullisesti yritetty saada kitkettyä pois.

Sihvonen tarkoittanee tuossakin jotain määritelmällistä. Siis että jääkiekkoilija on jo lajinvalinnassaan allekirjoittanut vastustajilleen avoimen valtakirjan: ”Tiedostan lajin vaarat, ja varaudun ennalta siihen, että saatan joutua kokemaan kovia, antaa tulla vaan, tilanteessa kuin tilanteessa. Turpiin vaan ja onnea minulle!”

Tuo on kuitenkin ihan eri asia, sanotaanko lajikulttuurinen kysymys, kuin äkkiä  tulevat tilanteet. Ja kovin usein väkivalta juuri onkin äkillistä, jopa ”ilman syytä” tapahtuvaa.

Jos Sihvosen väkivaltamääritelmä pitäisi vettä, ei siis olisi väkivaltaa se, kun joku ääliö käy viattoman, joskus ihan tuntemattoman sivullisen kimppuun öisellä kadulla. Yleisesti tunnettuahan on, että väkivallan riski on yöllä kartsalla isompi kuin päivällä kylänraitilla. Onneksi oikeuskäytännössämme ei lie tapauksia, joissa päällekarkaaja on jätetty tuomitsematta, koska pahoinpidellyn ”olisi pitänyt olla varautunut” saamaan turpaansa.

Erikseen ovat nyrkkiapinat, joita yhä aika monessa joukkueessa on. On totta, valitettavasti, että silloin tällöin puuduttavan runkosarjan aikana, jotkut joukkueet järjestävät noille huitomiskilvoitteluja. Mutta päätellen nyrkkipoikien säälittävistä pugilistin taidoista, ovat noihinkin tappeluksiin paremmin varautuneet seurojen talous- ja markkinamiehet kuin äijät itse.

Petteri Sihvosen toinen perustelu sille, ettei väkivaltaa lätkässä ole, oli tämä: Olisi täytyttävä ”ehto, että toinen pelaaja haluaa tietoisesti aiheuttaa toiselle pelaajalle ruumiinvamman”. - Tuonkin pesuveden mukana lentäisi moni rujo lapsi, moni kaukalonulkopuolisen maailman itsestäänselvä väkivallan ilmenemismuoto. Kovin usein väkivaltaan syyllistytään niin vimmoissaan, ettei siinä ole mitään sijaa pohdiskelulle, kuinka tietoisesti ruumiinvammaa haettiin vai eikö haettu. Ei tässä mitään Sihvosen suluissa vilauttamaa (tieteellistä) väkivallan määritelmää tarvita. Arkijärki riittää. Kyllä me kaikki tiedämme mikä on väkivaltaa ja mikä ei sitä ole.

On ihan luontevaa, että ”siviilimaailman” käsitteitä ja ajastusmalleja käytetään, kun tarkastellaan lätkän kipukohtia. Eli tässä tapauksessa väkivallan hyväksyttävyyttä. Tuohan toimii myös toisinpäin: leegio lätkävalmentajia luennoi hyvin maksaville yleisöille johtamisfilosofioistaan, jotka ovat siinneet kaukalossa ja sen laidalla.

Totta, kyllä muidenkin nyrkit jäällä joskus heiluvat kuin moukarimiesten. Tulistuihan aikoinaan jopa Pyhä Ikoni, Raipe Helminen. Tässä päästäänkin lajikulttuuriin. Vaikka futiksessakin näkee nykyään yhtä ja toista idioottimaista, miksi on yhä vaikea kuvitella, että kovan taklauksen jälkeen futaajat alkaisivat kunnolla murjoa toisiaan? Kysymys on lajikulttuurista, sallittavuuden rajoista.

Futiksen ei ole annettu kehittyä tuohon suuntaan. Ei ainakaan ”riittävän” nopeasti. Jääkiekossa (joka mielestäni on ihan yhtä hieno laji kuin futis) on myös tultu esimerkiksi NHL:ssä huikeasti eteenpäin takavuosikymmenien luolamiesmeiningistä. Tietoisin päätöksin, ponnisteluin ja kurinpitotoimin.

Huippujalkapallo on nykypäivänä koko lailla yhtä fyysinen kontaktilaji kuin lätkä. Pelaajille on opetettava ihan junnusta asti itsehillintää ja vastustajan kunnioittamista. Nimenomaan tuon kovuuden takia, ei siitä huolimatta. Ihan sama pätee vaikkapa karateen. Ne vasta kovimpia lajissaan ovat, jotka siitä huolimatta, että välillä sattuu niin hemmetisti, pystyvät hallitsemaan ja hillitsemään itsensä, että voivat antaa takaisin sääntöjen tiukoissa rajoissa.

Jos kerran nyrkkinujakat ”kuuluuvat lätkään”, niin johdonmukaisuuden vuoksi junioreille pitäisi opettaa sitä alusta alkaen. Opetetaanko? Vai miksei opeteta? Emme kai me junnujen vanhemmat niin nynnyjä ole, ettemme moista hyväksyisi, jos se on lajin ydintä Jos tappelu kuuluu lätkään, ja pelaajien pitäisi siihen osata jo alusta asti varautua, eikö silloin olisi tärkeää myös opettaa heitä paremmiksi nyrkkiniiloiksi? Ihan oman itsensä turvallisuudenkin vuoksi.

Väkivalta & lätkä -keskustelussa pitäisi olla kysymys nimenomaan siitä, mihin suuntaan haluamme lajin kehittyvän. Siksi Sihvosenkin ylläpitämä keskustelu on tervettä. Siksi itsekin lusikkani soppaan dippaan. Ja siksi, etten usko Kummeli-sketsin koutsin lailla, että me ollaan hävitty tää peli.

Muodostetaanhan viharyhmiä vain Facebookiin eikä kaupunginvaltuustoon? Eihän moiseen ole haluja äiti-Hämeenlinnalla ja siltä taloudellista turvapaikkaa hakeneilla liitoskunnilla?

 

Aprilliaamun Hämeen Sanomien sivun kokonaisuus valotti, miksi Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja parahti eilen HäSa:n blogissaan.

”Vuonna 2008 talouskuri hukkui liitoshuumassa oikeastaan kaikilta muilta kunnilta paitsi Tuulokselta.—Etenkin Lammin tilanne oli lähes katastrofaalinen. Kulurakenteella ja tehdyillä huonoilla päätöksillä kunnan taloutta ei olisi pystytty järjellisillä keinoilla tasapainottamaan tulevina vuosina. Jokainen tilinpäätökseen tutustuva kuitenkin ymmärtänee, että palvelutaso olisi romahtanut täysin ilman liitosta.” 

Iisakki Kiemunki (sd.) siis käytti tilaisuuden Lammin tukistamiseen. Mutta pahapa häntä on moittia. Tosiasioilla saa lyödä. Eikä tuo edes tyylillisesti mennyt vyön alle, vaikka selvästi puheenvuorosta paistaa tuskaantuminen lammilaiseen muutoskitinään. (Joka sentään on ollut kohtuullisen pientä.)

Lammilaiset antoivat viime syksyn kuntavaaleissa luottamuslauseen omilleen. Sen verran monta edustajaa he saivat uuden Hämeenlinnan valtuustoon. Ja taisi olla niin, että vain yksi heistä ei ollut jo Lammin valtuutettuna. Niinpä termi vastuunkantaja saa tässä tapauksessa normaaliakin enemmän painoa. On sallittua, että kunta tekee alijäämäisenkin tuloksen, kunhan se on suunnitelmallista ja tiedetään, miten alijäämästä päästään tulevina vuosina. Nytpä liitoskuntien valtuutetut Hämeenlinnan valtuustossa pääsevät tuohon työhön käsiksi.

Kaupunginhallituksen pj Tapio Vekka (kok.) muistutti eilen viisaasti, ettei Hämeenlinnan heikko taloustilanne kaikkinensa johdu liitoskuntien viimeisten itsenäisten hetkien päätöksistä. Ja kaupunginjohtaja Tapani Hellsténkin ottaa pikkukuntien viime vuoden loppupuolen hulvattomuutta myös omaan piikkiin, kun myöntää, että liitosvaiheen yhteistyötä olisi pitänyt tehdä ”toimivammin”.

Syytä itseruoskintaan onkin. Hämeenlinnan ja liitoskuntien yhdistymissopimuksessa sanotaan mm. näin: ”—kunnat hoitavat omaa talouttaan huolellisesti ennen yhdistymistä—”. Ja: ”Kuntien keskinäisissä neuvotteluissa tulee sopia—henkilöstön rekrytoinneista.”

Hämeenlinnan johdon lausunnot ovat kuitenkin huojentavia esimerkkejä siitä, ettei uuden Hämeenlinnan sieluun ole kaikesta tuosta jäänyt vakavaa vammaa. Siihen ei nimittäin ole varaa. Niin herkullinen lyömäase kuin ”vanhan Hämeenlinnan” edustajilla nyt olisikin käsissään, pitää tulevat kipeät päätökset perustella fiksummin, uuden yhteisen Hämeenlinnan näkökulmasta.

Vanhoja syntejä ei toki tykkänään voi unohtaa - semminkään, jos vaikkapa Lammilta vielä nousee yllärikupruja (tuoreimpana Kiinteistö Oy Lammin Kotipihan takaussotku).

Mutta hyvä on muistaa sekin, että liitoskuntien ”viime hetken” investointikohteita hyväksymässä oli myös vanha Hämeenlinna. Valtion yhdistymisavustusten suuntaamisesta mm. Lammin liikuntakeskukseen sovittiin yhteisesti.

Tuohon yhdistymissopimukseen liittyi ja liittyy myös suunnitelma siitä, kuinka palvelurakenteita yhdistetään niin, että parannetaan taloudellisuutta, tehokkuutta ja tuottavuutta. Kun meidän kuntalaisten palveluja joudutaan nyt priorisoimaan, ei päättäjillä siis ole vain prio-leikkikaluja vaan ihan oikeita työkaluja. Kai siitä vuosien liitosvalmistelutyöstä konkreettista hyötyä ja pohjaa on myös tällaisen, liian äkkiä eteen tulleen taloustilanteen varalle.

Yhdistymissopimus, joka kattaa vuodet 2009-2011, on tietenkin ”vain” poliittinen sopimus. Eli poliittisesti muuteltavissa. Jos oikein tiukka paikka tulee. Kun sopimuksessa lähdetään siitä, että ”lähipalvelut tuotetaan sopimusajan pääosin samalla palveluverkolla kuin vuonna 2007″, avaa jo tuo pääosin-sana poliittisia, taloustilanteen perustelemia tulkintamahdollisuuksia.

Ja jottei tässäkään vain lammilaisia tikun nokkaan nostettaisi, otetaan Kalvola mukaan. Siellähän ei viime vuonna enää voinut puhua juoksevista menoista, vaan karkuun juoksevista. Tekipä Kalvola niinkin metkan eleen, että anoi valtiolta harkinnanvaraista tukea, vaikka kuntaliitospäätös oli jo tehty - ihan vain tuota eilen esiteltyä tilinpäätöstä kaunistellakseen.

Onko koulussa joskus surkeaa? On. Onko koulussa surkeitakin oppilaita ja opettajia? On. Johtuuko surkeus vain heistä itsestään? Ei. Onko Hämeenlinnan kouluissa surkeampaa kuin muualla? Ei. Onko Hämeenlinnassa yksi ysiluokka, joka on yksiselitteisesti muita surkeampi? Ei.

Miten paljon ja millä keinoilla yhden ysiluokan kasvatuksellinen ja opillinen tulos paranee, jos se kerrankin saisi osakseen tarpeeksi huomiota ja resursseja? Vaikkapa sitten keinotekoisesti niin, että tuosta luokasta tehdään dokumentaarinen tv-ohjelma. Ja ennen kaikkea: Mitä voivat noista tuloksista hyötyä ja oppia kaikki koulutyötä tekevät ja me kaikki? Emmepä tiedä.

Emme tiedä, jos näillä haminoilla (30.3.09 klo 14) kokouksensa aloittanut Hämeenlinnan kaupunginhallitus päättää, ettei Susamuru Oy:n ohjelmaprojektiin lähdetä mukaan. Näyttää, ettei lähdetä. Miksi muuten olisi tuotantoyhtiön hallituksen puheenjohtaja Harri Saukkomaa kirjoittanut viime viikolla Hämeen Sanomien mielipidesivulle epätoivoa henkivän vetoomuksen, että hyvällä asialla ollaan. Viestit viikontakaisen kh:n ennakkokeskustelusta ja kuulemisista olivat olleet ilmeisen kolkot.

Vaikka suurimpaan osaan kysymyksistä on itsestään selvä vastaus, kannattaisi Hämeenlinnan sanoa ”Ja visst!”. Ihan jo siksi, että projekti olisi täynnänsä niin eettisiä kuin käytännöllisiäkin ongelmia. Ihan kuin kouluelämässä. Voisi siinä projektitehdaskin nimeltä koulutoimi oppia jotain suurta siitä, kuinka kehityshankkeiden ja elävän elämän vihkiminen ei luonnistu pelkällä Power Pointin aamenella.

Esikuvasta, ruotsalaisesta Klass 9A -ohjelmasta, on jo suunnitteluvaiheessa tultu realistisemmalle pohjalle. Malmöläisen luokanhan oli määrä nousta ohjelmaprojektin myötä maan kolmen parhaan joukkoon. Mitä järkeä tuollaisessa tavoitteessa oli ja on? Taas tätä koulujen ja luokkien ja oppilaiden keskinäistä kilpailua eikä kunkin yksilön kilvoittelua omien vaikeuksiensa voittamiseksi. (Sinänsä toki johdonmukaista, kun  kaiken takanahan oli tietenkin ohjelman tuottaneen tv-kanavan kilpailu muiden kanavien kanssa.)

Ihan tajuton oli myös lähtökohta, että tavallisten kuolevaisten opettajien tilalle pestattiin luokkaa treenaamaan liuta huippupedagogeja. Hämeenlinnassa noudatetaan Timo Jutila -metodia: ”Näillä mennään.” Eli luokan ja koulun omin opettajin. Jos heidän kaikkien suostuttelunsa tv-staroiksi onnistuu; epäilen, ja niin epäilee alueen OAJ-väkikin.

Ruotsissa kohua nousi siitäkin, kun tv-yhtiö puhui oppilaiden ”surkeista” todistuksista. Sittemmin, kai jonkun todistusasiamiehen painostuksesta, ohjelman esittelyteksteissä laatusana vaihtui ”huonoiksi/heikoiksi”. Hämeenlinnan kaupungin kotisivuilla ongelman näkyvät virkamiehet jo lakaisseen maton alle, koripallon kokoiseksi möykyksi: ohjelmaan haetaan ”sekä oppimis- että hyvinvointimielessä haasteellista luokkaa”.

Tervetulleita ovat kaikki keinot herättää keskustelua siitäkin, miksi on helpompi siirtää työrauhansa menettäneeltä luokalta pois oppimismielessä haasteellinen oppilas kuin opetustaito- ja asennemielessä haasteellinen opettaja?

Valitettavasti tuntuu, että asian valmistelijat ovat osin syyllistyneet samanlaiseen hypetykseen kuin ruotsalaisohjelman tuottajat. Miksi suotta hehkutus, että ohjelman myötä tuo ysiluokka ”saisi elämänsä mahdollisuuden”?

Taas ollaan tekemässä televisiosta jotain elämää suurempaa. Kun ohjelman ydinajatus kai oli, että kerrankin saataisiin koulusta, joka meidän jokaisen elämästä niinkin ison siivun saa,

 elämänkokoinen ja -näköinen kuva. Ei isompi. Ei huonompi eikä parempi.

 

 

Koko keskustelu kertoo enemmän juuri siitä, että vaikka telkkaria on tässäkin maassa töllötetty jo kymmeniä vuosia, on se yhä jokin mystinen, elämästä irrallinen ulottuvuus. Muka-tosi-tv:t ovat tuota juopaa vain pahentaneet. Julkisuuteen ei osata suhtautua normaalina osana nykyihmisen ja -yhteiskunnan elämää.

Silloin harvoin kun tv:stä tulee kunnollista, todellista dokumenttiohjelmaa/-elokuvaa, niin onhan se herranjestas aina koskettavaa ja ajatuksia herättävää. Ongelma onkin se, että moisen tekeminen maksaa niin hemmetisti. (Mieliteemani: yhteiskunnallisesti merkityksellisen tiedon tuottaminen ja välittäminen ei ole halpaa puuhaa.)

Kaupungilta Ysiluokka vaatisi 50 000 euroa. Onhan se aika paljon. Papanmarkoissa neljännesmiljoona. Sitä suuremmalla syyllä tulisi velvoite, että ohjelman opit olisi saatava hyödyttämään ihan kaikkia, ei vain tv-tuottajia. Ja mikä sitten olisi oikea hintalappu sille, jos itse kunkin tirkistelynhalu muuttuisi tiedonhaluksi?

On totaalisen toissijaista saisiko kaupunkimme ohjelman myötä myönteistä julkisuutta. Tuohon mahdollisuuteenhan viittasi Susamurun Saukkomaakin mielipidevetoomuksessaan, kun uumoili, että ohjelmaa näytettäisiin kansainvälisilläkin tv-foorumeilla. Kuinka isoa todellista hyötyä Hämeenlinnalle lopulta oli takavuosien Hämeenlinna-mallivouhkaamisesta?

Susamuru Oy on vannonut, että Ysiluokka tehdään joka tapauksessa jonkun kunnan kanssa. Kaiken tämän jälkeen, kävi miten kävi, voimme olla varmoja, etteivät kaupunginhallituksessa produktiota vastaan äänestäneet tuota ohjelmaa katso. Voimmehan?

Jos, arvoisat rukkasen antajat, kuitenkin katumapäälle tulette, niin vinkiksi: netistä voi tilata ohjelman ruotsalaisversiota, neljän DVD-levyn boxia edullisesti alle kymmenen euron.

Omatunto parka. Ihan tunnotonna itseruoskinnan jäljiltä!

Lauantai-iltainen (28.3.09), maapallonlaajuinen Earth Hour -valojensammuttelutunti meni kyllä ihan oharina. Muistamattomana istuin saunassa. Mutta saanhan plussapojoja siitä, että saunassa paloi vain vähäinen seinätuiju ja kiuas lämpeni tällä kertaa ihan risuilla ja raukoilla ranganpätkillä, saanhan?

Lasioven takaa pesuhuoneestakin sammutan aina valot kun kyly kutsuu. Köyhän miehen maalaissaunatunnelmaa esikaupunkikämppään.

Onhan se sööttiä, että Eiffel-torni, Petronas Tower ja Hämeen linna olivat pimeinä kokonaista 60 minuuttia. Ja olipa off-nappulan löytänyt myös tuo kulutuskeskeiseen elämäntapaan aina niin johdonmukaisen kriittisesti suhtautuvan Stockmann-tavaratalon johtaja (tai todennäköisemmin tavaratalonmies).

Mutta pahasti myöhästyitte, Maapallotunti-tempaisijat. Itse kannoin korteni kekoon jo alkutalvesta, kun kiskaisin pihatuikkusarjan töpselin seinästä.

Tai kunnia sille, jolle kunnia kuuluu: vaimohan sen kiskaisi. Ja siitäpä asti on muuntajamötikkä pötkötellyt kuistin pöydällä.

 

 

Earth Hour oli taas kerran oikeansuuntainen mutta pahasti riittämätön toimi. Vaikka ympäristöjärjestö WWF ilmoittikin miljardin ihmisen ”osallistuneen” siihen. Vaan eipä ollut vähäinen tavoitekaan: Painostaa päättäjiä jarruttamaan ilmastonmuutosta. Toivon totisesti, etteivät globaalit päättäjät hikoilleet laillani lauteilla, vaan huomasivat huolen, ymmärsivät yskän ja ottivat onkeensakin.

Ilahdutti lukea, kuinka syntymäkaupunkini Lieksakin oli juonessa mukana. Hetkeksi unohtui, että tähän asti tuossa karunkauniissa, väestökadosta kärsivässä kolkassa on vain arvuuteltu kuka sammuttaa lähtiessään valot.

Vuoden muina, tempausten ulkopuolisina tunteina riittää kyllä kohtalaiseen alkuun, kun niitä valoja muistaa sammutella. Semminkin kun luonnonvaloa taas riittää. Vähemmälläkin valolla pärjää loistavasti. Hämärässä ei ole mitään hämärää.

Motivan laskelmien mukaan ”tavallisessa, korkean varustelutason omakotitalossa” kuluu sähkönkäytöstä pelkkään valaistukseen 15 %. Se on julmetun paljon! Ja okei, vaikka kesämökkien (tai vapaa-ajanasuntojen, kuten nykyään kuuluu sanoa) sähkönkulutus on vain promillen luokkaa koko valtakunnan sähkönkäytöstä, saisivat mökkihöperöt ajatella toisenkin kerran, tarvitseeko valoja olla ihan niin paljon kuin sisustuslehtien ja -kauppojen kuvastoissa esimerkillistetään.

Viikolla valotti Teknillisen korkeakoulun valaistustekniikan professori Liisa Halonen, että haloo: maailman väestöstä kolmannes elää yhä sähkövaloa vailla. Eikä maapollamme kestäisikään valtavien pimeiden kolkkien valaisemista, jos se edes olisi mahdollista nykyisen talousjärjestyksen vavistessa joskin yhä vallitessa.

En väitä olevani muita parempi ihminen, kun sammuttelen alvariinsa valoja keittiöstä, vessoista, lukulampuista. Mutta olen parempi kuin olin silloin, kun en vielä sammutellut.

Kaikkea se flunssa teettää.

Tätä tautia en kaivannut, mutta selvästikin maailma kaipasi vielä yhtä blogia. Miljoonien blogien joukossa on varmaan muitakin, jotka on perustettu flunssahuuruissa, mutta luontaista ainutlaatuisuuden kaipuuta tyydyttää kuvitella, ettei muita ole.

Flunssa on pahin silloin, kun se ei ole riittävän paha. Ei jaksa tehdä mitään järkevää ja hyödyllistä, muttei jaksa myöskään torjua toimeliaisuuden tarvetta ja puskemisen pakkoa. Blogin pitäminen on nykyajan nypläystä ja bittisukupolvien puhdetyötä.

Kysymys kuitenkin kuuluu: Kun tauti aikanaan jättää, mistä löytyy aikaa tälle? Mistä te, arvoisat blogisurffarit, raivaatte Aikaa ja Tilaa? Mitä jätätte vähemmälle, mitä kokonaan tekemättä?

Vaikkapa minkälaisten tekstien kuluttamisesta tingitte? - Esimerkki elävästä elämästä - jota myös pitäisi jossain välissä ehtiä elää - eiliseltä ja tältä päivältä: luin Hämeen Sanomat (kyllä vain, vanhan kunnon paperilehden), Hesarin, Aamulehden, Viikouutiset, Kaupunkiuutiset, Pirkan, Journalisti-lehden, Suomen Luonto -lehden, Jääkiekkolehden, Markantalon mainoslehtisen, Aku Ankan, kymmeniä sähköposteja, muutamia tekstiviestejä, satakunta teksti-tv:n sivua…

Ja lukemista odottaa yhä, yllätys yllätys, Sofi Oksanen! Kirjat, kirjat, kenellä on enää aikaa teille? Myyntiluvuista päätellen aika monella. Mutta toisaalta paljonhan koteihin ostetaan sellaista, mitä ei lopulta lainkaan käytetä.

Kaikesta huolimatta: Tästä voi tulla hauskaakin. Tervetuloa mukaan! Omalla nimellä.

Nimittäin kaikki ne miljoonat nimettömänä lähetetyt kommentit näihin bloggauksiini moderoin armotta roskiin. Nimelliset saavat armon ja kunnian, sisällöstä riippumatta.

Nimettömän keskustelun kulttuuri netissä on käsittämätöntä. ”Nimetön keskustelu” - sehän on paradoksaalinen ilmaus, mahdottomuus. Todellista keskustelua voi syntyä vain todellisten henkilöiden kesken, ja yleisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten käytäntöjen mukaan tuon todellisuuden minimiedellytys on, että esiintyy nimellä, nimenomaan omalla nimellään.

Jos kävisit pudottamassa naapurin tai jonkun vieläkin tuntemattomamman lähimmäisen postilaatikkoon nimettömiä paperilappusia, joissa kertoisit mielipiteesi tästä ja tuosta, kaikki pitäisivät sitä perin outona toimintatapana. Mutta nimetöntä kiivailua nettipalstoilla ei kummeksu kukaan. Nimimerkki on kuin musta jätesäkki, joka päässä tulee helposti huudelluksi kaikenlaista, jonka oikea paikka totisesti tuo säkki onkin.

Ja koska päivätyöstäni palkan maksaa Hämeen Sanomat Oy, tärkeillen kuvittelen siellä jo jonkun hihkuvan: ”Miksi sitten HäSa:ssa saa mielipidepalstalla kirjoitella mitä vaan nimimerkin takaa?!” - Ihan hyvä kysymys. Sitä on aina perusteltu sillä, että muuten näinkin pienellä paikkakunnalla, Hämeenlinnassa, supistuisi lähetettyjen ja julkaistujen mielipiteiden määrä olemattomiin ja aikaa myöten koko palstan julkaiseminen kävisi mahdottomaksi.

Lehden ”virallinen” kanta on yhä tuo. Ihan oma mielipiteeni on, että sellainen lapsi, joka noin helposti lentäisi pesuveden mukana, lentäköön. Eli vain omanimelliset kirjoitukset julkaistakoon ja palstan koko lehdessä eläköön sen mukaan kuinka paljon tai vähän niitä on saatavilla. (Nimimerkilliset säästettäköön tapauksiin, joissa on syytä suojella esimerkiksi perheenjäseniä tai muita sivullisia arkaluontoisten asioiden asiattomalta julkitulolta.)

Printtilehtien mielipidekulttuuri on muutettavissa. Samoin kuin netin nimetön mölinä. Ei mikään vaatimaton missio. Mutta niin suuruudenhullu en ole, että tuota taakkaa omille näppäimistön ja näyttöpäätteen nävertämille hartioilleni hamuaisin. Mutta yhteisissä talkoissa voi joskus olla kivaakin.